Päiväkirja 16.3.2026
29. päivää ilman alkoholia ja 7. päivä ilman kannabista. Tänään iltapäivällä on aika päihdehoitajalle. Olin jo odottanut sitä. Tuntui, ettei oikein kukaan perheestä oikein kunnolla ymmärrä addiktio sairautta. Olin henkisesti niin rikki korusta ja valehtelusta. Kipu ja väsymys ei ole helpottanut. Olo on kuin jyrä olisi ajanut yli. Pahoinvointi on helpottanut, kun jätin Antabuksen pois. Eli se todellakin johtui siitä, niin kuin ajattelin.
Poliisi soitti aamupäivällä. Ajattelin, että onpa erikoista kun näin nopeasti tavoittelee. Asia ei kuitenkaan liittynyt tekemääni rikosilmoitukseen. Vaan poliisi halusi kuulustella minua virkavallan väkivaltaisesta vastustamisesta ja pahoinpitelystä. En saanut tapahtumaa heti mieleen, mutta se liittyi viime syksyn tapahtumiin. Suostuin kuulusteluun puhelimitse. Kaivoin Kanta-palvelusta tiedot ja asia palasi osittain mieleen. Olin soittanut kovassa humalassa hätänumeroon itsetuhoisuuden vuoksi. Olin kuukausi aikaisemmin tavannut isän kuuden vuoden tauon jälkeen. Isä oli muuttanut ympärivuorokautiseen palvelutaloon muistisairauden vuoksi. Hänen vaimonsa on estänyt näkemästä isää. Nyt hän enää voinut estää. Siihen aikaan keskimmäinen lapseni oli muuttanu pois minun päihdeongelman vuoksi. Ambulanssin saapuessa olin alkanut käyttäytymään aggressiivisesti ja poliisi oli kutsuttu paikalle. En muista tapahtumista paljon. Minut oli laitettu käsi- ja jalkarautoihin ambulanssissa. Olin kuulemma potkaissut poliisia päähän. Reissu oli päätynyt psykiatrisen päivystyksen eristykseen. Neljä poliisia ja kaksi vartijaa olivat kantaneet minut säilöön. Ajattelin puhelun jälkeen, että taidan joutua vankilaan, kun on alla tuo hiljattain saatu 7 kuukauden ehdollinen vastaavista rikoksista. Taas olisi yksi syy ryypätä, ajattelin. Miksi tätä paskaa sataa nyt, kun yritän pidättäytyä alkoholista. Olen niin loppu. “Niin kauan kun kuljen tätä tietä, minulla ei ole mitään pelättävää”, ajattelin. Rukoilin Jumalalta armoa. Voimat loppuvat pian.
Päihdehoitajalle mentäessä olin ylpeä raittiista ajasta. Kerroin kaikista tapahtumista. Varmaan ihmetteli, miten olen selvinnyt. Huomasin puhuessani, että aika paljon kuormaa kannettavana. Tässä on menty nyt aika kauan pakene-taistele tilassa, selvinpäin. Hoitaja kehotti keskittymään omaan vointiin. Sanoi, että korua tuskin enää löytyy. Raittius olisi parasta lääkettä haasteisiin. Sovimme reilu viikon päähän seuraavan tapaamisen.
Äiti oli alkanut pelkäämään miehen kostotoimenpiteitä pikkusiskolle. Vannoin, ettei mitään tapahdu. Kyse on vaan kännisen höpinöistä. Lohdutin äitiä, joka oli hyvin hermostunut ja peloissaan. Olin kieltänyt kertomaan pikkusiskolle miehen kiukusta, koska hän on melko nuori ja muutenkin aika pelokas ihminen. En halunnut, että hän turhaa alkaisi pohtia moista uhkaa, mihin en usko. Illalla soitin miehelle. Janosin tietää totuuden. Mies vaihtoi puheenaihetta, hänellä oli kiire tiskaamaan kesken puhelun. Puhelu loppui, kun hän löi luurin lopuksi korvaan. Suutuin ja suljin hänen liittymänsä. Pikkusisko oli silloin äidin luona. Sanoin, että nyt mennään hakemaan loput tavarat. Kello oli jo puoli kymmenen illalla. Tarvitsin apua, että saisin muutaman huonekalun mukaan tavaroiden lisäksi. Siskolla oli farmariauto. He lähtivät mukaan. En taaskaan ilmoittanut, että olen tulossa. Kun avasin oven, mies oli jo nukkumassa. Kiukkuisena aloin kantaa tavaroita pois. Mies oli hämmästynyt kun oli herännyt tulooni. Lopuksi annoin hänelle avaimen. Sanoin, että voi pitää sohvan ja sängyn. Menin rappukäytävään ja huusin kuuluvalla äänellä “Rotta mikä rotta!”, ja paiskasin oven kiinni. Ahdisti paljon. En saanut tuona yönä unta. Valvoin aamuviiteen. Pää kävi niin ylikierroksilla. Luin päihdelinkin keskusteluja ja kirjoitin omaa tarinaani blogiin. Viimein nukahdin, kun otin tuplamäärän rauhoittavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti