Itku, murtuminen ja raivo

Päiväkirja 17.3.2026

Olin hyvin väsynyt, kun en ollut nukkunut kuin muutaman tunnin. Päätin silti nousta patjalta. Olo oli kaikkiaan hyvin huono, oksettava, ahdistunut, surullinen, kipua kropassa. En voinut vieläkään käsittää mitä oli tapahtunut. Epätietoisuus vaivasi minua. Puhuimme paljon korun katoamisesta äidin kanssa. Huomasin, että jossain kohtaa keskustelua alkoi taas vaivata, että lähti puolustuslinjalle. “Ei hän tekisi niin”, “Sen täytyy olla joku muu”. Joku selitys täytyy olla, koska mies ei ole koskaan tehnyt mitään vastaava, myös äidin ja hänen miehensä olivat hämillään ja erityisesti äiti pohti muita vaihtoehtoja. Itsesyytös oli kova. Olenko itse laittanut sen johonkin, vaikka tiesin etten ole. Katsoin taas korulaatikon sisälle. Joka kerran odotin, että se olisi vaan ilmaantunut sinne. Näin ei kuitenkaan käynyt. Mies oli saanut minut epäilemään omaa mielenterveyttä manipulaatiolla. Ajattelin, että nyt on pakko antaa pölyn laskeutua ja välttää yhteydenpitoa häneen.

Minun teki mieli alkoholia, kun mieli maassa. Semmonen “vittu ihan sama” fiilis. Se on minulle se pahin fiilis. Kun millään ei ole enää mitään väliä, haluan unohtaa kaiken päihteillä. Ruokkisin pahaa oloa kuuntelemalla nauhaa jossa hän “myöntää” teon. Mielessäni soi päihdehoitajan sanat, tuskin sitä enää löytyy. Mitä vaan muuta kuin juoma. Tunteet oli sekavat, laidasta laitaan ahdistuksen, epätoivon, vihan ja surun välillä. Päätin lähteä ajelulla uudella autolla, vaikka olin hyvin väsynyt ja pää “sekaisin”. Laitoin Radio Rockin soimaan. Sieltä tuli aluksi joku menevä biisi, sen jälkeen alkoi soimaan yksi lempibiiseistä, The Cranberries Zombie. Liikutuin, kyyneleet vierivät poskea pitkin. Aito itku ja tunteiden purkaus. Isä tuli mieleen. Hengittelin syvään, yritin vaihtaa ajatusta ja sanoa itselleni, että asiat järjestyy kyllä. Olin kääntymässä moottoritielle. Takana oli pakettiauto. Pysähdyin käännöksessä, enkä mennyt heti ensimmäiseen mahdolliseen väliin, koska vastaantuleva auto tuli mielestäni lujaa. Takana oleva pakettiauto soitti torvea. Suutuin ja nostin keskisormea. Lähdin kiihdyttämään helvetisti moottoritielle. Ajoin lujaa. Musiikki vaihtui. Tunteet vaihtuivat nauruksi kun mietin tilannetta. Kaasu pohjassa lauloin ja lopuksi karjuin niin lujaa kuin pystyin. Huusin raivoa ulos. Se oli vapauttavaa. Ajoin jonkin matkaa kunnes eksyin. Etsisin hautausmaata, johon äidin puoleiset isovanhemmat ja täti on haudattu. En ollut käynyt siellä tädin kuoleman jälkeen, kun hän kuoli 10 kuukautta sitten. En yksinkertaisesti löytänyt sinne, vaikka tiesin missä se. Pää ei toiminut ja päätin luovuttaa. Ajoin takaisin äidin luo. Olin ihan väsynyt ajon jälkeen. Kuuntelin kehoa ja menin lepäämään kaikkeni antaneena. Sain hetken levättyä ennen kuin ajatus taas kietoutui korun ja miehen ympärille. 

Lähetin tekstiviestin miehen sisko puolelle, jossa kysyin uskooko hän, että mies kykenisi tekemään jotain tällaista. Hän ei vastannut viestiini, joten soitin hänelle. Sisko sanoi, ettei hän halua kommentoida asiaa. Tiesin kyllä hänen velipuolensa menneisyyden rikoksista, joihin mies osittain liittyi, vaikka ei tuomiota ollutkaan. Tiesin paljon asioita perheestä. Sisko oli tämän lauman ainut, kenen elämä mennyt paremmin. Muilla ollut paljon haasteita elämässä. Kolme veljeä ja sisko ovat asuneet kasvatti perheessä ja kaikilla oli rankka tausta. Ymmärsin, ettei sisko halunnut puhua ja hyväksyin tämän. Kuulin hänen äänestä, ettei hän pitänyt sitä mahdottomana asiana. 

Rotta ja rukous

Päiväkirja 16.3.2026

29. päivää ilman alkoholia ja 7. päivä ilman kannabista. Tänään iltapäivällä on aika päihdehoitajalle. Olin jo odottanut sitä. Tuntui, ettei oikein kukaan perheestä oikein kunnolla ymmärrä addiktio sairautta. Olin henkisesti niin rikki korusta ja valehtelusta. Kipu ja väsymys ei ole helpottanut. Olo on kuin jyrä olisi ajanut yli. Pahoinvointi on helpottanut, kun jätin Antabuksen pois. Eli se todellakin johtui siitä, niin kuin ajattelin. 

Poliisi soitti aamupäivällä. Ajattelin, että onpa erikoista kun näin nopeasti tavoittelee. Asia ei kuitenkaan liittynyt tekemääni rikosilmoitukseen. Vaan poliisi halusi kuulustella minua virkavallan väkivaltaisesta vastustamisesta ja pahoinpitelystä. En saanut tapahtumaa heti mieleen, mutta se liittyi viime syksyn tapahtumiin. Suostuin kuulusteluun puhelimitse. Kaivoin Kanta-palvelusta tiedot ja asia palasi osittain mieleen. Olin soittanut kovassa humalassa hätänumeroon itsetuhoisuuden vuoksi. Olin kuukausi aikaisemmin tavannut isän kuuden vuoden tauon jälkeen. Isä oli muuttanut ympärivuorokautiseen palvelutaloon muistisairauden vuoksi. Hänen vaimonsa on estänyt näkemästä isää. Nyt hän enää voinut estää. Siihen aikaan keskimmäinen lapseni oli muuttanu pois minun päihdeongelman vuoksi. Ambulanssin saapuessa olin alkanut käyttäytymään aggressiivisesti ja poliisi oli kutsuttu paikalle. En muista tapahtumista paljon. Minut oli laitettu käsi- ja jalkarautoihin ambulanssissa. Olin kuulemma potkaissut poliisia päähän. Reissu oli päätynyt psykiatrisen päivystyksen eristykseen. Neljä poliisia ja kaksi vartijaa olivat kantaneet minut säilöön. Ajattelin puhelun jälkeen, että taidan joutua vankilaan, kun on alla tuo hiljattain saatu 7 kuukauden ehdollinen vastaavista rikoksista. Taas olisi yksi syy ryypätä, ajattelin. Miksi tätä paskaa sataa nyt, kun yritän pidättäytyä alkoholista. Olen niin loppu. “Niin kauan kun kuljen tätä tietä, minulla ei ole mitään pelättävää”, ajattelin. Rukoilin Jumalalta armoa. Voimat loppuvat pian. 

Päihdehoitajalle mentäessä olin ylpeä raittiista ajasta. Kerroin kaikista tapahtumista. Varmaan ihmetteli, miten olen selvinnyt. Huomasin puhuessani, että aika paljon kuormaa kannettavana. Tässä on menty nyt aika kauan pakene-taistele tilassa, selvinpäin. Hoitaja kehotti keskittymään omaan vointiin. Sanoi, että korua tuskin enää löytyy. Raittius olisi parasta lääkettä haasteisiin. Sovimme reilu viikon päähän seuraavan tapaamisen. 

Äiti oli alkanut pelkäämään miehen kostotoimenpiteitä pikkusiskolle. Vannoin, ettei mitään tapahdu. Kyse on vaan kännisen höpinöistä. Lohdutin äitiä, joka oli hyvin hermostunut ja peloissaan. Olin kieltänyt kertomaan pikkusiskolle miehen kiukusta, koska hän on melko nuori ja muutenkin aika pelokas ihminen. En halunnut, että hän turhaa alkaisi pohtia moista uhkaa, mihin en usko. Illalla soitin miehelle. Janosin tietää totuuden. Mies vaihtoi puheenaihetta, hänellä oli kiire tiskaamaan kesken puhelun. Puhelu loppui, kun hän löi luurin lopuksi korvaan. Suutuin ja suljin hänen liittymänsä. Pikkusisko oli silloin äidin luona. Sanoin, että nyt mennään hakemaan loput tavarat. Kello oli jo puoli kymmenen illalla. Tarvitsin apua, että saisin muutaman huonekalun mukaan tavaroiden lisäksi. Siskolla oli farmariauto. He lähtivät mukaan. En taaskaan ilmoittanut, että olen tulossa. Kun avasin oven, mies oli jo nukkumassa. Kiukkuisena aloin kantaa tavaroita pois. Mies oli hämmästynyt kun oli herännyt tulooni. Lopuksi annoin hänelle avaimen. Sanoin, että voi pitää sohvan ja sängyn. Menin rappukäytävään ja huusin kuuluvalla äänellä “Rotta mikä rotta!”, ja paiskasin oven kiinni. Ahdisti paljon. En saanut tuona yönä unta. Valvoin aamuviiteen. Pää kävi niin ylikierroksilla. Luin päihdelinkin keskusteluja ja kirjoitin omaa tarinaani blogiin. Viimein nukahdin, kun otin tuplamäärän rauhoittavaa.

"Ei se nyt koskaan kivalta tunnu."

Päiväkirja 15.3.2026

Tänään on pakko olla reipas. Nuorimman lapsen tapaaminen kello 11. Tänään on 28. päivä ilman alkoholia ja 6. päivä ilman kannabista. Pää on vielä aika sumussa kaikkien näiden äärettömän raskaiden päivien ja päihteettömyyden jälkeen. Poika tuli käymään, valvoja mukana. Valvotut tapaamisen eivät varsinaisesti aiheuta minulle stressiä, kun niin paljon niistä kokemusta, mutta onhan se sillä tavalla kuormittavaa, kun on silmätikkuna. Aina olen lapsen tapaamisen jälkeen hyvin väsynyt. Olin ostanut pojalle toivomansa kalliin hupparin. Super muotia tämän päivän nuorille. Lapsi on 14-vuotias. Minulla on huono omatunto joululahjoista, kun en voinut heille oikein mitään hankkia. Tämä musta huppari ja aikaisemmin samaa merkkiä oleva T-paita olivat myöhäisiä joululahjoja, jonka hankkimiseen olin myynyt niitä koruja. Nyt alkaisi olemaan nuorimman pojan lahja kasassa. 

Olen tuntenut hieman stressiä siitä, että en ole ns. pysynyt aikataulussa julkaisujen  kanssa. Tapahtumia on vaikeampi muistella jälkikäteen ja olisihan se ihan ihmeellistä jos muistaisi kaikki, kun pää on tässä kunnossa. Olen alkanut kuuntelemaan myös uutta äänikirjaa. Välillä jaksan kuunnella, välillä tuntuu ettei mikään jää päähän tai nukahdan kesken kaiken. Nyt on siis menossa Bishop: Unfu*k yourself: Lopeta märehtiminen, aloita elämä. Hyvä kirja siitä, miten puhumme itsellemme ja yrittää muuttaa negatiivista ajattelua positiivisemmaksi. Olen ollut kiinnostunut psykologisista kirjoista jo aiemmin. En siis ole mikään lukutoukka. Elämän raadollisuus ja selviytymistarinat kiinnostaa minua. 

Poika tuli väsyneenä, tukka pystyssä. Olin itsekin väsynyt, mutta äidin rooliin piti nousta.  Hän oli ilahtunut hupparista ja puki sen heti päälle. Poika on ollut äärettömän onnellinen, kun äiti ei juo ja sanonut, että syö sitä lääkettä (Antabus) lopun elämääni. Hän on joutunut näkemään pari todellista kännisekoilua ja tästä on ollut tulehtuneet välit. Luottamusta on yritetty rakentaa koko 2025 vuosi ja nyt tämä vuosi. Olemme taas palanneet “normaalimpaan” luottamukseen. Minulla kaikkiin kolmeen lapseen hyvät ja rakastamat välit. Kaikki lapset ovat tietoisia päihdeongelmasta, olen yrittänyt olla avoin. Siitä huolimatta kukaan lapsista ei ole hylännyt äitiä. Tästä olen ollut sanoinkuvaamattoman kiitollinen.

Minulla on ollut edelleen paljon kipua kropassa, tänäänkin. Huonovointisuus on hieman helpottanut Antabuksen lopettamisen jälkeen, kipu ei. Psyykkiset haasteet ovat edelleen hyvin läsnä, tuskaisuus, ahdistus, huonovointisuus, välillä unettomuus sekä syvä masennus. Yritän aina olla reipas lapsen läsnäollessa, mutta se vaatii minulta paljon ponnistelua. Lähdimme pelaamaan hohtominigolfia. Peli oli tosi tasapuolinen, minulla oli ajoittain keskittymisongelmia. Poika vaikutti iloiselta. Pelasimme vielä toisen kierroksen. Poika voitti pelin vaikka tosissani yritin voittaa. Poika selvästi nautti raittiin äidin seurasta. Välillä minua ahdisti, mutta pystyin peittämään sen. Myös verensokerin heittelyt jännitti ja naukkailin välillä suklaata. Koin myös ilon hetkiä pelatessa. Tapaaminen meni siis hyvin. 

Menin illalla käymään miehen luona selvittelemässä korurasiaa TAAS ja hakemaan omia tavaroita. Tällä kertaa laitoin puhelimen nauhoittamaan keskustelua. Menin avaimilla sisälle ilmoittamatta. Hän oli tekemässä lähtöä kaverilleen. Ensimmäiseksi oli kiire tupakalle. Kerroin, että palaset loksahtaa kohdalleen, kun muita vaihtoehtoja ei ole. Puhuin pikkusiskoni uhkailusta ja sanoin, että voihan sitä käyttää vaikka maksuvälineenä. Arvosteli perhettäni. Sanoi, että on jo unohtanut koko siskon ja unohtaa tämänkin asian. Olin hyvin napakka asian suhteen ja sanoin, että hän ei jätä minulle muuta vaihtoehtoa kuin tehdä rikosilmoitus. En luottanut häneen edes tupakalle mentäessä, vaan ilmoitin tulevani mukaan kun huomasin, että hänellä oli kännykkä mukana. Käyttäytyi epäilyttävästi ja kysyin ketä kaikkia hän on nähnyt. Näistä “kavereistaan” puhui alentavaan sävyyn. Vaihtoi puheenaihetta moneen kertaan. Ei halunnut keskustella asiasta. Tein myös selväksi, että mikäli siskolle käy jotain, tiedän mistä aloittaa. Sanoi, että korun pitää löytyä tänään. Hän oli välinpitämätön tässä koru asiassa. Sanoin, että oikeuden tuomio ei muuksi muutu. Ihmetteli, miten minulla voi tulla edes mieleen sellaista, että hän jotain sellaista suunnittelisi. Osaan tarvittaessa olla myös hyvin napakka. Kerroin etten enää voi luottaa häneen. Hänellä ei ole ollut mitään kiinnostusta selvittää asiaa. Kävin vielä kaikki hänen vaatteiden taskut läpi. Kysyin; “Miltä tuntuu kun valehtelee?” “-Ei se nyt koskaan kivalta tunnu”, vastasi. Siinä se oli! Tunnustus!

Ruinasi kyytiä, kun samaan suuntaan mennään, vitosella suostuin hänet viemään, kun sama suunta. Ajattelin, että jos saan vielä imettyä jotain tietoa matkalla, vaikka olin niin raivoissani. Ilmoitin hänen saavan avaimen takaisin kun olen hakenut tavarani, lähinnä huonekaluja sinne jäi. Ilmoitin myös, että tulen sulkemaan hänen liittymän ja että suhde on tässä. Kyseli matkalla vielä korun arvoa. Sanoin vielä matkalla, että haluan hänen viimeiset puhelutiedot ja otin niistä näyttökuvan ja lähetin ne itselleni. Antoi, mutta aika epävarmasti ojensi minulle puhelimen. Ihmetteli lähinnä, mitä vittua teen. Poistuin välittömästi paikalta kun olin heittänyt hänet kaverin luo.  

    

Kaikki pahimmat skenaariot olen jo käynyt mielessäni. Mitään muuta faktaa ei ole. Kerroin jättäväni hänet, koska hänen tekonsa on niin törkeä. Olisin voinut asian painaa villaisella vielä, jos hän olisi totuuden myöntänyt ja palauttanut korun. Illalla sitten tein sen rikosilmoituksen. Se oli ahdistavaa. Kirjoitin sitä varmaan tunnin. Mutta lähetin sen. Tunteet ja järki aivan sekaisin. Suorastaan ihme, etten vielä ole sortunut juomaan tai polttamaan. 

Sydämeen ja kehoon sattuu, mutta Honda kulkee!

 Päiväkirja 14.3.2026

Aamulla oli ensimmäisenä mielessä se kadonnut koru. Väsytti valtavasti ja tunsin, että kohta särkee taas pää, kipu tuntuu koko kehossa. Olen ottanut särkylääkettä kipuihin tuloksetta.  Aamuleipää väkisin pureskellen mietin, mitä seuraavaksi teen. En osannut odottaa tällaista käännettä tähän alkuun. Keho painaa kuin lyijy. Olen niin paljon suorittanut tässä viimeisten viikkojen aikana, että ihme olisi jos olo olisi kevyt. Olen nyt laittanut osan diabeteslääkkeistä tauolle liian matalien sokereiden vuoksi ja toivon, että olo tasaantuu sokereiden osalta. Antabuksen laitoin myös tauolle, kun keskustelin farmaseutin kanssa lääkkeiden yhteisvaikutuksesta. Hän oli kanssani samaa mieltä, että todennäköisesti Antabus on tämä haittavaikutusten lisääjä. Olen päättänyt myös, että tiukan paikan tullen, otan lääkkeen. Nyt kokeilen, miten sen pois jättäminen vaikuttaa olooni. Tämä päivä tulisi olemaan myös todella raskas. Olin päättänyt, että laitan miehelle tänään viestin heti aamusta. Asia pitää selvittää. Ja vittu mä vihaan tota patjaa. Siinä on todella paskamaista nukkua. Oma sänky on paras paikka ja se on siellä kämpillä.

Yritin muotoilla viestiä sopivaan muotoon. Pelkäsin, että jos hän soittaa, ennen kun olen viestin laittanut. En ollut yhtään valmis ottamaan mitään puheluita vastaan. Aloin miettiä asunnolla käymistä. Impulsiivisuuteni oli taas räjähtämäisillään. Päätin mennä lepäämään äidin viereen ennen mitään päätöksiä. Aikalisä. Välittömästi aloin taas muotoilla viestiä. Halusin, että viestissä on kirjoitettu tunne, kuinka tärkeä koru minulle on, ja kuinka loukkaantunut olen, poistamatta kuitenkaan sitä faktaa, että hän on sen vienyt. En halunnut viestiin laittaa aikarajaa. Vahvasti ajattelin, etten halua enää puhua mahdollisuudesta. Halusin, että hän tuntee kipuni. Olen niin pettynyt häneen. Kuinka hän kehtaa?  En voi mitenkään käsittää, että hän on voinut viedä minulta jotain niin arvokasta ja tärkeää. 

Mummi kuoli vuonna 2006. Kaulakoru on viimeinen fyysinen side mummiini. Siitä on jo 20 vuotta, mutta sain sen vasta isäni kuoltua. Eli se on myös perintönä isältä. Se on myös side isään, jonka vasta menetin. Sen varastaminen on äärimmäinen loukkaus minulle ja anteeksiantamatonta. Olin odottanut sitä 20 vuotta. Lähetin seuraavanlaisen viestin. “Veit minulta tärkeimmän muiston mummista, jota olin odottanut 20 vuotta ja jonka sain vasta isän kuoltua. Et voi ymmärtää, miten paljon tämä minuun sattuu. Olen niin pettynyt suhun, en olisi ikinä uskonut tätä. Mulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hakea tähän apua viranomaisilta, jos se ketju ei palaudu minulle heti, koska se on minulle korvaamaton”. Aloin itkeä. Äiti nukahti vieressäni, enkä halunnut herättää häntä, vaikka lohdutusta kaipasinkin. Sydämeen koski. Laitoin käteni sydämen päälle ja hengittelin rauhassa. Toistin hengellisiä lauseita mielessäni ja kuten tähän päivään asti raittiuteni tiellä, sanoin itselleni taas kerran “niin kauan kun kuljen tätä tietä, minulla ei ole mitään pelättävää”. 

Lähetin vielä kuvan hänelle mummistani, jossa hän on melko hauraan näköinen, mutta hänellä on tuo kaulakoru kaulassa. Isovanhemmillani oli testamentti, jossa luki, ettei mikään mene isäni puolisolle. Isä oli ainut lapsi. Hän rikkoi isovanhempiani viimeistä tahtoa. Lähetin vielä toisen viestin kuvan jälkeen, jossa luki: “Katso mummia silmiin ja kerro hänelle, mitä olet tehnyt. Se koru on mummin ja pappan testamentilla määräämää perintöä, joka kuuluu minulle. Sinulla ei ole mitään oikeutta koskea siihen.” Jäin miettimään, että mitä jos hän ei vastaa. Odotin sydän syrjällään vastausta, mitä ei koskaan tullut. Huolestui, että onko jotain tapahtunut, onko hänen verensokerit katossa ja ehkä tajuton. Tunteet käyvät melko vuoristorataa tällä hetkellä. Halusin nähdä hänet. Aloin kuunnella Spotifystä rentouttavaa musiikkia. Yritin levätä, mutta se ei onnistunut. Päätin mennä käymään.  Menin asunnolle avaimilla, en ilmoittanut etukäteen. Mies oli tiskaamassa. Hän vaikutti reippaalta. Vannoi, ettei ole ottanut sitä, eikä rahaa tuntunut olevan. Sain taas tavaroitani. Minulle tuli tunne, että hän ei ole vienytkään sitä, koska mitään tällaista ei ole koskaan tapahtunut. Fakta oli kuitenkin edelleen se, että koru puuttui, eikä asunnossa ole käynyt muita ihmisiä. Ulkopuolinen varas ei olisi vienyt yksittäistä korua vaan kaikki. Ristiriita päässäni jäi soimaan kun lähdin.  

Minulla oli tälle päivälle vielä ohjelmaa, joten yritin unohtaa asian edes hetkeksi. Lähdimme äidin ja hänen miehensä kanssa isosiskoni luokse, jossa tarkoituksena oli lähteä hakemaan isäni auto, joka on ollut siskon luona tämän ajan ja sen pitäisi perinnönjaossa tulla minulle. Oma autoni on huonossa kunnossa. En ole vielä kertonut siskolle mummin korun kadonneen. Olen odottanut, että se vielä löytyisi ja mies tunnustaa tekonsa. Siskon luokse meno oli ihan hyvä “happihyppely” tilanteeseen. Puhuimme koruista ja katselin niitä koruja joita hän oli saanut. En pystynyt kertomaan asiasta. Se tuntui pahalta. Hävetti, miten olen ollut niin tyhmä etten hakenut niitä aikaisemmin. Toivon kipinä oli vielä korun suhteen, vaikka tilanne oli mikä oli. 

Kun lähdin ajamaan ensimmäistä kertaa elämässä tätä autoa, tuli isä mieleen. Auto on vuodelta 2007, Honda Civic sport -malli. Isä ei koskaan antanut minun ajaa sillä. Auto on huolella pidetty ja kilometrejä alle 100 000. En ollut koskaan ajanut sportti autoa, ralli ratti ja polkimet. Äkänen peli. Laitoin Radio Rockin soimaan ja fiilistelin. Pystyin kuvittelemaan mielessäni sen tilanteen, kun isä on sen joskus uutena ostanut ja ollut siitä ylpeä. Näin hänen virnuilevan hymynsä mielessäni. Minuakin alkoi hymyilyttää. Isällä oli hyvä ja kallis maku. Ehkä se auto on uusi alku, vielä muutama päivä sitten olin ajokiellossa. Ratti oli niin herkkä, että kädet todellakin piti pitää ratista kiinni. Teho oli niin hyvä, että tuli helposti vauhti sokeeksi.

Matkalla pysähdyin vessassa käymään ABC-asemalla. Se oli täynnä nuoria ja hienoja autoja, joku tapahtuma vissiin. Musiikkia soitettiin ja hengailtiin autojen luona. Minua alkoi lapsettaa ja lähdin renkaat sutien matkaan. Että perkele, minullakin on hieno auto 😂Se oli aito ilon hetki pitkään aikaan. Nauroin koko matkan. En edes muista milloin olen kokenut aitoa iloa. Se tuntui todella hyvältä!

Puhdas pöytä kotona, likainen peli kotona.

 Päiväkirja 13.3.2026

Tänään olin sopinut tapaamisen pomon kanssa asian loppuu saattamiseksi. Menin allekirjoittamaan irtisanomiseen liittyvät paperit. Onneksi pomo oli hyvin ymmärtäväinen ja kirjoitti minulle kaksi todistusta työstä, toisessa työtodistuksessa luki työssäoloaika, jonka voisin näyttää kun seuraavan kerran hakisin töitä tai lähetän eteenpäin työvoimatoimistolle ettei karenssia tule.  Toinen oli se virallinen versio, jossa minut irtisanotaan koeajalla. Tapaaminen meni hyvin. Oli mukava lähteä työpaikalta ilman häpeää. Iso taakka jäi niiden ovien taakse. 

Olin soittanut miehelle, että tulen käymään sen jälkeen ja haen joitain vaatteita. Halusin hakea myös perintökorut pois asunnosta. Pakkailin tavaroita ja joimme kahvit. Avasin korulaatikon. Sieltä puuttui koru. Kaikista arvokkain perintökoru, jonka arvo on noin 1500e. Järkytyin ja aloin tivaamaan mieheltä missä se on, koska tiesin, että se on ollut siellä. Olin viimeksi nähnyt sen tiistai aamuna ja nyt oli perjantai klo 11. Mies alkoi selittämään, että olen itse laittanut sen johonkin. Hän sanoin, että olen niin sekaisin, että ehkä olen myynyt sen, kun olen nyt useamman kerran myynyt koruja. Tiesin, etten ikimaailmassa myisi sitä. Se oli viimeinen asia, mistä olisin valmis luopumaan. Etsin ja etsin, katsoin kaikki paikat läpi vaikka tiesin mihin olen sen jättänyt. Hän sanoi, ettei tiennyt korusta mitään. En uskonut häntä. Aloin huutaa ja raivota! Olin shokissa, koska en ikimaailmassa olisi uskonut, että hän tekisi sellaista. Mutta se puuttui! Tiesin, ettei asunnossa ole käynyt minun lisäkseni kukaan muu. Aloin jo itsekin uskoa hetken, että olen itse laittanut sen johonkin, vaikka tiesin etten ole. Olin niin tuohtunut, että poistuin asunnosta koruineen ja vaatteineen. Korulla ei käsittääkseni ole käsiä eikä jalkoja, eikä se voi vaan kiinni laitettavasta laatikosta kadota itsestään. Olin aivan järkyttynyt, hyvä että pääsin autolla äidin luo. En muista ajomatkasta mitään. 

Aloin kertoa tätä asiaa äidille ja soitin monta kertaa miehelle ja tivasin asiaa. En saanut mitään järjellistä selitystä asialle. Kävin paikassa, jossa olen myynyt koruja ja olin jo “vakioasiakas”, kysyin onko tämä mies käynyt siellä yksin näiden kolmen päivän aikana. Kerroin, että epäilen korua varastetuksi. Asiakaspalvelija pystyi antamaan vain rajallisesti tietoa, mutta sanoi, ettei ole miestä nähnyt ja kirjasi ylös mikä koruista oli hävinnyt. Annoin myös miehen henkilötiedot. Hän selvitti vielä esimieheltään, miten tällaisessa tilanteessa tulisi toimia, jos hän palaisi korun kanssa. Sain vastaukseksi, ettei ilman rikosilmoitusta voida tehdä mitään. Palasin vielä myöhemmin asunnolle etsimään sitä uudelleen ja hakemaan lisää tavaroita. Mies makasi sängyllä puoli tajuttomana, räkä poskella, aivan sekaisin. Jotain hän mumisi takaisin, ettei tiedä mitään. Haukuin häntä varkaaksi samalla kun pakkasin tavaroita. Hänen kanssa oli täysin mahdotonta puhua, kun oli niin unessa ja sekaisin. Lähdin taas raivon vallassa pois asunnosta tällä kertaa kissa mukana. Lähetin viestiä, että hänellä on kaksi tuntia aikaa palauttaa koru. Voin siinä tapauksessa harkita anteeksiantoa. Kirjoitin, että kannattaa miettiä vähän helvetin tarkkaan. Lähetin kuvan mummistani, jossa hänellään on tuo kaulakoru kaulassa ja kerroin, että se on mun tärkein ja arvokkain koru. Mikäli en saa tunnustusta, teen rikosilmoituksen ja laitan hänen liittymänsä kiinni. Hän ei vastannut mitään, varmaan nukkui edelleen. 

Minulla oli tapaaminen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kanssa parin tunnin päästä ja minun oli pakko koota itseni. Tapaaminen oli tärkeä. Palaveri meni muuten hyvin, mutta sosiaalityöntekijä oli sitä mieltä, että minun tulee taas tavata lastani valvotusti äidin luona. Minusta se oli aivan naurettava ajatus edelleen, mutta sosiaalityöntekijä ei taaskaan jättänyt vaihtoehtoja. Meillä on ollut siis tapaamiset aikaisemmin valvotusti ja nyt kun tapaamiset oli siirretty äitini luokse johtuen siitä, ettei minulla ole kotia. Oli todettu, ettei valvojaa tarvita, kun äiti ja hänen puolisonsa ovat paikalla. Nyt se ei taas käynyt, koska ensimmäinen tapaaminen oli mennyt liian hyvin ja toinen taas niin, että lapsi itki miten eriarvoista kohtelua sijaiskodissa on. Tämä ei siis ollut mikään uusi asia. Lapsi on asunut heillä jo kymmenen vuotta. Perheessä on kolme muuta sijoitettua lasta sekä adoptoitu poika. Heidän “oma” poika omaa ihan eri säännöt ja saa kaiken, muilla on paljon rajoituksia mm. kännykän käyttöön liittyen. Tämä on niin monimutkainen asia, että en nyt sitä tähän lyhyesti saa kerrottua. Poika tulee sunnuntaina. 

Korun katoaminen ahdisti kovin ja yritin edelleen löytää sitä omista tavaroista, vaikka tiesin ettei sitä löydy. Ajatus siitä, että mies olisi ottanut sen, ei sopinut päähäni. Olemme tunteneet vuodesta 2023, eikä hän ole koskaan varastanut minulta mitään. Jostain syystä minulle oli tullut päivä pari ennen huoli koruista. Jonkinlainen intuitio. Vitutti, etten ollut ottanut niitä aikaisemmin mukaan. En halunnut uskoa hänestä sellaista, mutta fakta oli se, että koru puuttui. Kyllä tuli juomahimoja, mutta puhuin itselleni ääneen, että minun ei tarvitse juoda. Selvitän asiaa huomenna kun miehen kanssa voi edes keskustella. Tänään se olisi turhaa. Hänestä ei kuulunut illan aikana mitään. Katsoimme illalla hömppäelokuvaa tv:stä, sekin oli ihan paska. Kissa alkoi tutustua äidin kissaan. Molemmat ovat narttu kissoja. Nuuskivat toisiaan ja kerran sihisivät. Kissani ei ole koskaan ollut näin isossa omakotitalossa. Minullakin on täällä helpompi hengittää. 

En meinannut saada millään unta, pää tuntui räjähtävän. Adrenaliini virtasi päässä ja keho oli hälytystilassa. Sain kuitenkin lopuksi unta ilta lääkkeillä, olin niin väsynyt. Tämä oli 26. päivä ilman alkoholia ja 4. päivä ilman kannabista. 

Älä katso peiliin, katso tietä!

12.3.2026 päiväkirja

25.päivä ilman alkoholia ja kolmas päivä ilman kannabista. Nukuin hyvin. Heräsin siinä kahdeksan jälkeen ja söin aamupalan. Äiti oli lähdössä katsomaan yhtä sänkyä ja halusi poiketa kirpputorille samalla reissulla. Minulle tuli huono olo kirpputorilla ja menin oksentamaan vessaan. Olo ei helpottanut, joten palasin autolle ja oksensin uudelleen. Pää tuntui halkeavan kivusta. Oli todella heikko olo. Tänään oli tarkoitus tavata sitä uutta tuttavuutta kahden aikaan. En vaan saanut oloani paremmaksi ja olin ihan väsynyt joten vaihdoimme kuulumiset viestein. Hän oli myös aloittanut Antabuksen. Sovittiin, että tapaamme myöhemmin. Kehoni on ollut todella sekaisin useampana päivänä eikä tämä päivä näyttänyt paremmalta. Aika äärirajoilla menty. Mies soitti aamulla ja pyyteli anteeksi eilistä. Sanoin, että hänen päihdeongelma ei ole minun ongelma. 

Olen yrittänyt selvittää, mikä lääke aiheuttaa näin pahaa oloa. Epäilen eniten tuota mielialalääkettä, jota olen hiljattain nostanut. Luin, että Antabus saattaa sen buustata tätä kyseistä mielialalääkettä. Luotan kuitenkin, että lääkäri on on katsonut kokonaislääkityksen turvalliseksi. En ottanu tänään Antabusta, koska olo on ollut niin monta päivää jo huono. Kokeilen auttaako se tilanteeseen yhtään. Mielialalääke on minulle tärkeämpi, kun estää tunneryöppyä. Tiedän, ettei Antabus poistu heti elimistöstä, mutta pakko kokeilla jotain muutosta. Olo on niin huono ja ahdistava koko ajan. Ja tää väsymyksen määrä on jäätävä. Miettisin jopa hierojalle menoa, kun niska jumissa. Toisaalta se laittaa kropan kuona-aineet liikkeelle, niin en usko sen olevan hyvä idea tässä kohtaa. Saattaa pahentaa vointia entisestään. 

Otin terveyskeskukseen yhteyttä, halusin varata ajan lääkärille somaattisten sairauksien vuoksi. Lääkäriajan sain 4.5. Kerroin myös huonovointisuudestani ja lääkitysmuutoksista ja hoitaja konsultoi lääkäriä. Lääkitys asiaan lääkäri ei ottanut mitään kantaa, vaikka on hoitanut minua jo vuosia. Olin pöyristynyt. Laboratoriokokeet olivat lääkärin mukaan hyvät. Hän oli käskenyt kysyä päihdehoidon lääkäriltä miten tuli toimia. Tuli taas semmonen olo, että miksi minua ei auteta. Koin, että minut jätettiin heitteille keskelle akuuttia kriisiä. Minulla ei ole ollut oikeastaan mitään itsetuhoajatuksia, mutta tässä kohtaa alkoi mieleen tulla, että mitä järkeä tässä elämässä on. Se oli kuitenkin ohimenevä ajatus. Huomasin, että puheeni oli jotenkin hitaampaa tänään. Tuntuu, ettei mikään auta tuskaisuuteen, vaikka tosissaan yrittää. Tiedän myös, että tämä on osa näitä sairauksia. Olisi epänormaalia, jos minulla olisi hyvä olla. Palasin työterveyslääkärin kirjauksiin. Siellä luki “asiallinen, kerronta koherenttia (looginen), vaikuttaa jopa turtuneen haasteisiin.” Toisin sanoen, mieli on joutunut kytkemään tunteet pois selviytyäkseen. 

Kaupasta hain pähkinöitä ja energiajuomaa. Sorruin peliautomaattiin. Tällä kertaa jäin voitolle. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun ajatuksissa oli ollut toivottomuuden ajattelu. Pakokeino todellisuudesta. Tein vielä masennustestin, sain tulokseksi vakavan masennuksen. Masennui ja ahdistuin lisää. Sairaus on siis syvällä ja tiedän sen. Minulla 20 vuotta pitkä masennus tausta. Sanoin äidille, etten halua katsoa edes peiliin kun tuntuu, että suupielet ovat alaspäin. Äiti vastasi, että älä katso peiliin. Hän tietää miltä masennus tuntuu. Äiti osaa silti ajatella aina positiivisesti, minä en, ole pessimisti. 

Mies soitti äsken tuohtuneena, että tuomio tuli jo. Hän ei suostunut kertomaan mikä se on. Häntä epäiltiin siis törkeästä rattijuopumuksesta.  Erityisen tuohtunut hän oli siitä, että minua reilusti nuorempi pikkusiskopuoli oli soittanut poliisin, ja ollut todistamassa siellä oikeudessa, mihin hän ei itse mennyt lainkaan paikalle. Hän raivosi minulle ja löi luurin korvaan. Yritin kysyä viestein, mikä on tuomio. Pelkäsin vankeusrangaistusta hänen puolesta. Tyypillistä vallankäyttöä ja manipulaatiota päihderiippuvaiselta. Minulla on hänen asunnossaan arvokasta omaisuutta ja huoli niistä alkoi kasvaa. Perintökoruja, minun perintötavaroita ja muistoja, sekä kissa. Muutakin. Isä tosiaan kuoli 4,5 kuukautta sitten. Onneksi minulla on asuntoon avaimet. Soitin vielä uudestaan kysyäkseni tuomiosta, kertoi saaneensa 55 päivää ehdollista vankeutta. Raivostui taas ja paiskasi luurin korvaan. Alkoi sitten niin totaalisesti vituttaa, että lähetin hänelle viestiä. “No, jos sä sait 55 päivää, niin minä sain 7kk. Että mikä sitten on pahempi? Sain vielä helvetin paljon isommat sakot! Mitä vittua sä kitiset siellä? Vaihdetaanko?” Sain siis pahoinpitelystä, lievästä vahingonteosta ja virkavallan väkivaltaisesta vastustamisesta tuomion joulukuussa. Nämä ovat tapahtuneet kovassa humalassa. Hän oli hyvin kostonhimoinen pikkusiskolle ja lähetteli minulle viestejä tyyliin, “Tämä oli hänen osaltaan tässä. Tiedän hänestä kaiken tarvittavan! Älä ota paineita, kaikki hyvin" ja hymynaama perässä. En vastannut hänelle enää mitään. Eiköhän tässä ole ihan omaa murhetta kerrakseen. 

Juttelin äidin kanssa pikkusiskosta ja meidän tulehtuneista väleistä. Äiti sanoi, että olen itse aiheuttanut ne. TIEDÄN! Kännissä sitä valitettavasti tekee ikäviä asioita ja soittelee kännipuheluita. Aloin itkeä hysteerisesti, että minulla ei ole paikkaa mihin mennä ja nyt alat syyllistämään väärässä kohtaa, kun olen heikoimmillani. Sanoin, että asiat käsitellään kyllä, kun on niiden aika. Menin toiseen huoneeseen vollottamaan ääneen. Yritin rauhoitella itseäni. Ensimmäinen ajatus oli heti, että pää täytyy saada sekaisin, eihän tätä kestä millään. Päädyin ottamaan rauhoittavaa ja tein hengitysharjoituksia. Saimme puhuttua äidin kanssa ja tilanne rauhoittui. Äiti sanoi, että saan olla täällä ja tiedän sen. Minulla vaan keitti totaalisesti yli. Olisin voinut saman tien mennä miehen luo ja vetää aivot sumuun. En tehnyt niin, koska “niin kauan kun kuljen tätä tietä, minulla ei ole mitään pelättävää”. Toistin, minun ei tarvitse käyttää päihteitä”. Mies soitti, ihmetteli miksi en tule sinne, jos riitaa äidin kanssa. Sanoin, etten halua altistua päihteille ja suojelen itseäni. 

Kutosin villasukkaa silmät ristissä vielä illalla. Äiti teki omia käsitöitä. Sain vielä kaksi hypoa peräkkäin illalla, arvot olivat 3.2 ja 3.1. Päätin, että huomisesta pudotan diabeteslääkitystä. Eihän tästä tule yhtään mitään. 

Miten vitussa suostuin taas tähän – sekä annoin sen tapahtua

11.3.2026 päiväkirja

24. päivä ilman alkoholia ja toinen päivä ilman kannabista. Olin todella väsynyt aamulla. Yökkäilin taas. Mies soitteli kuulumisia. Kyselin miten hänellä menee ja ehkä huonolla omallatunnolla lähetin kymmenen euroa rahaa, että saa kaljaa. Kerroin hänelle, että tulen käymään tänään. Minulla oli huoli, onko kissa hoidettu, hiekkalaatikkoa tuskin olisi siivottu. Lisäksi tarvitsin vaihtovaatteita ja lääkkeitä.

Päihdehoitajan tapaaminen oli klo 15. Olin ylpeä, että olin jo lopettanut sauhun polton. Se oli minun tavoite, kun seuraavan kerran tapaan sairaanhoitajan. Kerroin tapahtumista ja tilanteista kotona. En edelleenkään puhunut kannabiksen poltosta. En saanut sanottua. Keskustelimme tunnin ja kerroin psykiatrin tarpeesta. Tiimissä oli aloittanut psykiatri, joka olisi paikalla vain kerran viikossa ja sairaanhoitaja lupasi konsultoida lääkäriä. Tällä hetkellä pidän erittäin tärkeänä, että saan nopeasti myös psykiatrista apua, joka ottaa kantaa psyykelääkkeisiin. Ei niihin kukaan “tavallinen” lääkäri edes uskalla puuttua minun kohdallani. Sairaanhoitaja piti erittäin vaarallisena ideana, että palaisin asuntoon. Hän oli sitä mieltä, että olen niin huonossa kunnossa, että astuisin miinaan. Sairaanhoitaja sanoi, että on hengenvaarallista mennä sinne nyt. Hän kysyi, kuinka kauan minun kestäisi kerätä oikeasti tärkeät tavarat sieltä, mietittyäni vastasin, että ei kovin kauan. Hän käski minun mennä suoraan äidille tapaamisesta, kun kerroin, että olen luvannut mennä käymään tänään. Päätin kuitenkin vastoin päihdetyöntekijän sanoja poiketa asunnolla. Halusin omin silmin nähdä missä kunnossa mies on ja miten kissa voi. 

Kun menin asunnolle, mies oli jo humalassa. Mies on huomannut huonovointisuuteni ja oli huolissaan minusta. Sanoi, että en ole oma itseni. Olen jotenkin sekaisin ja outo ja omissa maailmoissa. Vastasin hänelle, että kyllä, olen todella huonossa kunnossa, entä onko se joku ihme. Hän oli menossa kaverilleen myymään tupakkaa pari kartonkia, jotka oli tuonut laivalta. Tiesin tämän kaverin. Hän puhui jo etukäteen, että tekevät vaihtokauppaa ja kysyi voisinko kuljettaa hänet autolla sinne, kun suunta oli sama. Vähän ärsytti ajatus, mutta kuvittelin, että hänellä on jotain tekemistä ainakin. Kävimme kaupan kautta, ostin jotain juomaa, hän kaksi olutta ja kysyi laittaako samaan. Vastasin, että näköjään. Maksoin. Matkalla hän kysyi veisinkö hänet myös takaisin. Vastasin olevani väsynyt, enkä tiennyt jaksanko. Yllätyksekseni hän vain kävi siellä ja paluu olikin heti, kun hän oli vienyt tupakat. Koko auto haisi kannabikselle ja matkalla mietin, miten vitussa taas suostuin tähän! Haju valtasi auton. Hän todennäköisesti yritti saada minut retkahtamaan ja jäämään luokseen. Pysyin lujana ja jätin hänet kotipihalle ja poistuin nopeasti. Kehtasi siis manipuloida minut reissuun ja heitti bensaa liekkeihin. Tiedän, että kuvio on hyvin yleinen, että yrittää saada toisen retkahtamaan. Mutta miten vitussa taas tuo sama kuvio toistui? Niin ei pitänyt käydä, mutta näköjään annoin sen taas tapahtua. Puhuimme vielä illalla puhelimessa ja kerroin, että minusta on todella törkeää hyökätä yritystäni olla ilman. Täydellistä piittaamattomuutta! 

Onneksi sain vallan itsestäni, illalla mielessä pyöri kannabis.