Solmu kerrallaan yritän päästä eteenpäin.

Päiväkirja 4.3.2026

Kuuntelin eilen illalla taas äänikirjaa. Olin kyllä niin väsynyt ettei mieleeni jäänyt oikein mitään. Heräsin siinä kahdeksan aikaan. Kissa oli taas herättänyt mieheni niin kuin joka aamu. Mies keitti meille aamukahvit. Auton toinen etuvalo on ollut pari kuukautta ilman valoa, niin saatiin sekin pois päiväjärjestyksestä. Mies meni sillä aikaa ostamaan kaljaa kaupasta. Aika valon vaihdolle oli klo 9.00. Yritin olla välittämättä ja totesin itsekseni, että se on hänen asia, ei mun. Mies maksoi, kun oli saanut toimeentulotuen. Autoon lisättiin myös öljyä. Jäähdytysnestekin oli lopussa, mutta sitä sentään löytyi häkkikellarista. 

Menimme taas pesemään pyykkiä asuntoon, jossa pesukone. Minulla on siis kaksio toivottavasti tulossa perintönä, mutta se vaatii täyden remontin. Pitää maksaa ensin melkoinen summa ulosottoon. Päätimme lähteä äidin ja hänen miehensä luo kahville. Siellä oli kaikki niin kuin ennenkin. Iltapäivällä tapasin työterveyden psykologin. Olen tavannut hänet kerran aikaisemmin. Tulimme siihen lopputulokseen yhdessä, että soitan huomenna pomolle ja pyydän häntä irtisanomaan minut. En ole työkykyinen. Ja minun mielestä se on sekä työyhteisön että minun parhaaksi. Selitin tilanteeni muilta osin paitsi sauhun poltosta. Hän kysyi minulta, että mikä olisi tärkein asia elämässäni nyt, vastasin, että pitkä päihdehoito. 

Kun tänään mainitsin psykologille noi sanat, ymmärsin vasta myöhemmin, että olen täysin oikeassa. Olin melko ahdistunut, kun lähdin. Ajattelin, että selviänkö tästä päivästä ilman päihteitä. No en selvinnyt. Kävin jopa itse ne hakemassa. Tämä sauhuttelu oli myös tukemassa päätöstä, etten ole työkyinen. Ongelma on siis myös se, ettei Kela maksa mitään sairauspäivärahaa alkoholistille. En voi siis itse irtisanoa itseäni, koska tulee karenssi kolmeksi kuukaudeksi. Jos työsuhteeni puretaan, minulla on oikeus edes työttömyysturvaan. En ole ollut yli kymmeneen vuoteen työkykyinen, ollut kuntoutustuella useasti, mutta yrittänyt vaikeista mielenterveysongelmista ja myöhemmin päihdeongelmasta riippumatta, olen kartoittanut hyvin työkokemusta ja minulla on hyvä koulutus. Tämä työpaikka ei ole minun paikka. 

Huomenna lupasin soittaa pomolle ja selvittää hänelle tilanteeni, että haluaako ne todella minut tässä kunnossa töihin? En usko. Minun täytyy vaan itse uskaltaa sanoa se, olenhan aikuinen. Psykologi olisi halutessani voinut soittaa pomolle ja kartoittaa alkuun tilannetta, mutta päätin, että minun on tehtävä se itse. Huomenna olisi puhelu työterveyshoitajalle joka soittaa jo aamulla. Labraan pitäisi mennä paastona ja virtsanäyte viedä. Miehellä koulu haastattelu.  Keho huutaa stoppia. Taas on ollut äänekäs iltapäivä ja ilta tässä talossa. Poliisikin kävi alaovella ja naapurissa. Tää on päihdeongelmaiselle viimeinen paikka asua. Nyt tarvittaisiin rohkeutta pyytää enemmän apua. Mistä sellaisen voiman ihminen voisi saada? En keksi muuta kuin asia kerrallaan loppuun saakka. Tilanteeni on nyt tämä. Se on hyväksyttävä. Solmu kerrallaan yritän päästä eteenpäin. 

Eikä kyse ole edes pelkästään minusta, mieheni on todella huonossa kunnossa, pelkään että hän kuolee diabetekseen ja alkoholiin kun ei hoida itseään. Yritän sanoa insuliinihoitoisen diabeteksen vuoksi, että myös siihen kuolee, jos ei sitä hoida. Hän on mennyt vuoden sisällä todella huonoon kuntoon, niin kuin minäkin. Olimme yhtä aikaa selvinpäin kun tulin sieltä päihdekuntoutuksesta. Retkahdimme sen kolmen kuukauden jälkeen juomaan, vaikka molemmat tiesimme päihdekuntoutuksessa käyneenä, että ei voi ottaa sitä ensimmäistäkään. Kohtuukäyttäjäksi meistä ei ole. Niin kuin olen monta kertaa sanonut. Se on joko tai. Olemme joko selvinpäin tai sekaisin. Ei niin, että toinen yrittää tosissaan.