Päiväkirja 14.3.2026
Aamulla oli ensimmäisenä mielessä se kadonnut koru. Väsytti valtavasti ja tunsin, että kohta särkee taas pää, kipu tuntuu koko kehossa. Olen ottanut särkylääkettä kipuihin tuloksetta. Aamuleipää väkisin pureskellen mietin, mitä seuraavaksi teen. En osannut odottaa tällaista käännettä tähän alkuun. Keho painaa kuin lyijy. Olen niin paljon suorittanut tässä viimeisten viikkojen aikana, että ihme olisi jos olo olisi kevyt. Olen nyt laittanut osan diabeteslääkkeistä tauolle liian matalien sokereiden vuoksi ja toivon, että olo tasaantuu sokereiden osalta. Antabuksen laitoin myös tauolle, kun keskustelin farmaseutin kanssa lääkkeiden yhteisvaikutuksesta. Hän oli kanssani samaa mieltä, että todennäköisesti Antabus on tämä haittavaikutusten lisääjä. Olen päättänyt myös, että tiukan paikan tullen, otan lääkkeen. Nyt kokeilen, miten sen pois jättäminen vaikuttaa olooni. Tämä päivä tulisi olemaan myös todella raskas. Olin päättänyt, että laitan miehelle tänään viestin heti aamusta. Asia pitää selvittää. Ja vittu mä vihaan tota patjaa. Siinä on todella paskamaista nukkua. Oma sänky on paras paikka ja se on siellä kämpillä.
Yritin muotoilla viestiä sopivaan muotoon. Pelkäsin, että jos hän soittaa, ennen kun olen viestin laittanut. En ollut yhtään valmis ottamaan mitään puheluita vastaan. Aloin miettiä asunnolla käymistä. Impulsiivisuuteni oli taas räjähtämäisillään. Päätin mennä lepäämään äidin viereen ennen mitään päätöksiä. Aikalisä. Välittömästi aloin taas muotoilla viestiä. Halusin, että viestissä on kirjoitettu tunne, kuinka tärkeä koru minulle on, ja kuinka loukkaantunut olen, poistamatta kuitenkaan sitä faktaa, että hän on sen vienyt. En halunnut viestiin laittaa aikarajaa. Vahvasti ajattelin, etten halua enää puhua mahdollisuudesta. Halusin, että hän tuntee kipuni. Olen niin pettynyt häneen. Kuinka hän kehtaa? En voi mitenkään käsittää, että hän on voinut viedä minulta jotain niin arvokasta ja tärkeää.
Mummi kuoli vuonna 2006. Kaulakoru on viimeinen fyysinen side mummiini. Siitä on jo 20 vuotta, mutta sain sen vasta isäni kuoltua. Eli se on myös perintönä isältä. Se on myös side isään, jonka vasta menetin. Sen varastaminen on äärimmäinen loukkaus minulle ja anteeksiantamatonta. Olin odottanut sitä 20 vuotta. Lähetin seuraavanlaisen viestin. “Veit minulta tärkeimmän muiston mummista, jota olin odottanut 20 vuotta ja jonka sain vasta isän kuoltua. Et voi ymmärtää, miten paljon tämä minuun sattuu. Olen niin pettynyt suhun, en olisi ikinä uskonut tätä. Mulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hakea tähän apua viranomaisilta, jos se ketju ei palaudu minulle heti, koska se on minulle korvaamaton”. Aloin itkeä. Äiti nukahti vieressäni, enkä halunnut herättää häntä, vaikka lohdutusta kaipasinkin. Sydämeen koski. Laitoin käteni sydämen päälle ja hengittelin rauhassa. Toistin hengellisiä lauseita mielessäni ja kuten tähän päivään asti raittiuteni tiellä, sanoin itselleni taas kerran “niin kauan kun kuljen tätä tietä, minulla ei ole mitään pelättävää”.
Lähetin vielä kuvan hänelle mummistani, jossa hän on melko hauraan näköinen, mutta hänellä on tuo kaulakoru kaulassa. Isovanhemmillani oli testamentti, jossa luki, ettei mikään mene isäni puolisolle. Isä oli ainut lapsi. Hän rikkoi isovanhempiani viimeistä tahtoa. Lähetin vielä toisen viestin kuvan jälkeen, jossa luki: “Katso mummia silmiin ja kerro hänelle, mitä olet tehnyt. Se koru on mummin ja pappan testamentilla määräämää perintöä, joka kuuluu minulle. Sinulla ei ole mitään oikeutta koskea siihen.” Jäin miettimään, että mitä jos hän ei vastaa. Odotin sydän syrjällään vastausta, mitä ei koskaan tullut. Huolestui, että onko jotain tapahtunut, onko hänen verensokerit katossa ja ehkä tajuton. Tunteet käyvät melko vuoristorataa tällä hetkellä. Halusin nähdä hänet. Aloin kuunnella Spotifystä rentouttavaa musiikkia. Yritin levätä, mutta se ei onnistunut. Päätin mennä käymään. Menin asunnolle avaimilla, en ilmoittanut etukäteen. Mies oli tiskaamassa. Hän vaikutti reippaalta. Vannoi, ettei ole ottanut sitä, eikä rahaa tuntunut olevan. Sain taas tavaroitani. Minulle tuli tunne, että hän ei ole vienytkään sitä, koska mitään tällaista ei ole koskaan tapahtunut. Fakta oli kuitenkin edelleen se, että koru puuttui, eikä asunnossa ole käynyt muita ihmisiä. Ulkopuolinen varas ei olisi vienyt yksittäistä korua vaan kaikki. Ristiriita päässäni jäi soimaan kun lähdin.
Minulla oli tälle päivälle vielä ohjelmaa, joten yritin unohtaa asian edes hetkeksi. Lähdimme äidin ja hänen miehensä kanssa isosiskoni luokse, jossa tarkoituksena oli lähteä hakemaan isäni auto, joka on ollut siskon luona tämän ajan ja sen pitäisi perinnönjaossa tulla minulle. Oma autoni on huonossa kunnossa. En ole vielä kertonut siskolle mummin korun kadonneen. Olen odottanut, että se vielä löytyisi ja mies tunnustaa tekonsa. Siskon luokse meno oli ihan hyvä “happihyppely” tilanteeseen. Puhuimme koruista ja katselin niitä koruja joita hän oli saanut. En pystynyt kertomaan asiasta. Se tuntui pahalta. Hävetti, miten olen ollut niin tyhmä etten hakenut niitä aikaisemmin. Toivon kipinä oli vielä korun suhteen, vaikka tilanne oli mikä oli.
Kun lähdin ajamaan ensimmäistä kertaa elämässä tätä autoa, tuli isä mieleen. Auto on vuodelta 2007, Honda Civic sport -malli. Isä ei koskaan antanut minun ajaa sillä. Auto on huolella pidetty ja kilometrejä alle 100 000. En ollut koskaan ajanut sportti autoa, ralli ratti ja polkimet. Äkänen peli. Laitoin Radio Rockin soimaan ja fiilistelin. Pystyin kuvittelemaan mielessäni sen tilanteen, kun isä on sen joskus uutena ostanut ja ollut siitä ylpeä. Näin hänen virnuilevan hymynsä mielessäni. Minuakin alkoi hymyilyttää. Isällä oli hyvä ja kallis maku. Ehkä se auto on uusi alku, vielä muutama päivä sitten olin ajokiellossa. Ratti oli niin herkkä, että kädet todellakin piti pitää ratista kiinni. Teho oli niin hyvä, että tuli helposti vauhti sokeeksi.
Matkalla pysähdyin vessassa käymään ABC-asemalla. Se oli täynnä nuoria ja hienoja autoja, joku tapahtuma vissiin. Musiikkia soitettiin ja hengailtiin autojen luona. Minua alkoi lapsettaa ja lähdin renkaat sutien matkaan. Että perkele, minullakin on hieno auto 😂Se oli aito ilon hetki pitkään aikaan. Nauroin koko matkan. En edes muista milloin olen kokenut aitoa iloa. Se tuntui todella hyvältä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti